tallikirja kalenteri palvelut hevoset etusivu

Tallipäiväkirja

Kidlington Stablesin tallipäiväkirjasta löydät tarinoita tallin arjesta niin omistajan, kuin tallilaistenkin näkökulmasta. Päiväkirjaan saa vapaasti kirjoitella vierailustaan tai päivästään hevosensa kanssa, vaikka jopa päivä. Päiväkirjaa saa myös vapaasti lukea, kunhan muistat palauttaa sen takaisin omalle paikalleen tallitoimiston hyllylle, jotta seuraava löytää kirjan tarvitessaan!

Tähän vieraskirjaan voit jättää terveisesi ja puumerkkisi vierailun päätteeksi. Voit myös lähettää tätä kautta anonyymin palautteen, tai yksityisviestin. Mainitsethan viestissäsi, mikäli toivot ettei sitä julkaista tallikirjassa!

Kirjoita tallipäiväkirjaan Piilota lomake

Nimimerkki:
Hevosen nimi:
Päiväkirjamerkintä:
Minkä värinen on rautias hevonen?
HUOM! Kaikki kentät pakollisia! Vastaus viimeiseen kysymykseen on "rautias" siinä muodossaan pienellä alkukirjaimella!

26.05.2015: Matka muistokujalle

Eräs vanha ystäväni kävi tänään päiväkahvilla Kidlingtonissa ja siinä höpötellessämme päädyimme pohtimaan sitä aikaa, kun tila päätyi käsiini. En mielelläni ole muistellut niitä hetkiä, sillä ne linkittävät muistoni myös samoihin aikoihin tapahtuneisiin kipeisiin hetkiin.

Olen aina haaveillut tilanomistajuudesta ja kartanon emännyydestä. Pienenä kerroin aina isona naivani rikkaan tilallisen miehen ja ryhtyväni tilan emännäksi. Siinä sukulaiset naureskelivat, että eikö tällä tulevalla miehellä sitten ole muita kriteereitä, kuin että tila täytyy löytyä? Siihen olin topakkana tyttönä vastannut, että no ei! Olen onnellinen kunhan saan ainakin kymmenen hevosta ja pienen lauman lampaita – ukko saa olla vaikka vanha ja lihava.

Luonnollisesti omaa ponia on tullut vinguttua vanhemmilta niin pitkään kuin muistan. Äitini ei kuitenkaan ole koskaan ollut eläinihminen ja vastaus on siksi aina ollut kieltävä. Olen ponin lisäksi yrittänyt aina keplotella ties mitä kujakatteja ja ”hylättyjä” koiria silloiseen rivitaloasuntoomme. Äiti oli aina jyrkästi eläinten adoptointia vastaan, kun taas isä olisi mielellään ryhtynyt kanssani suojataloksi.

Kun äiti kuoli kahdeksan vuotta sitten, sain yllättävän perinnön, josta edes isovanhempani tai isäni eivät tienneet. Äiti oli laittanut kaikki ylimääräiset rahansa sivuun pahan päivän varalle ja ennakkotestamentoinut kaiken siirrettäväksi minulle, jos äidille sattuisi jotain. Summa oli sievoinen ja tiesin tasan tarkkaan mitä osalla rahoista tehtäisiin – hankkisin minulle ja isälle sen, mistä olemme haaveilleet koko ikäni.

Kotikylämme laitamilla oli pitkään seissyt kaunis tila kartanoineen kaikkineen tyhjillään. Joka kerta ohi ajaessamme olin osoittanut ränsistynyttä ”myynnissä” kylttiä ja kertonut vielä joskus asuvani tuolla tilalla. Nyt marssin kiinteistönvälitystoimistoon ja kerroin tahtovani ostaa tuon säitä ja elämää kärsineen tilan. Kiinteistönvälittäjä oli katsonut minua silmiään pyöritellen, juuri siihen malliin, että ”onnea vaan sen pommin kanssa”. Mutta minä olin päätökseni tehnyt. Kunnostaisin tilan ja hankkisin sen täyteen eläimiä. Kyllä me isän kanssa selvitään.

Kun ensimmäistä kertaa kävelimme Kidlingtonin avaimet kourassa suuren valkoisen portin läpi tiluksille, en voinut pidätellä hymyäni. Isä kaappasi minut suureen halaukseen ja pyöritti ympäri, niin kuin hänellä joskus ollessani pieni oli tapana tehdä. Tiesin, että tämä oli juuri sitä terapiaa, jota me tarvitsimme.

♥ Danielle

14.03.2015: Savimajan rakennuspuuhissa(ko?)

- Voi tätä sateen määrää! Kuului parahdus tallin ovelta ja samassa sekunnissa ohitseni suhahti pieni valkoinen märkä karvakasa. Pixie jätti jälkeensä kuraisen vesivanan sinkoillessaan edes takasin tallissa moikkaillessaan kaikki karvaiset ja vähemmän karvaiset kaverit. Hymyilin myötätuntoisesti keltaiseen, hieman liian suureen sadetakkiin ja punaisiin kumisaappaisiin pukeutuneelle Daniellelle ja jatkoin sitten suitsikasan selvittelyä naisen suunnistaessa tallitoimistoon.

Näinä sateisina päivinä on hyvä keskittyä kaikkeen siihen puuhaan, mitä ei paremmilla ilmoilla raaskisi tehdä. Olin aamulla ehtinyt järkyttää hevoset sonnustautumalla hulmuavaan siniseen sadetakkiini kuskatessani niitä tarhoihin ulkoilemaan. Aamutoimet vie aina niiin paljon enemmän aikaa kurakeleillä, kun ponit ja hevoset täytyy loimittaa ja sen jälkeen taistella yhden jos toisen hevosen kanssa, että ne uskaltautuvat seuraamaan kahisevaa sadetakkityyppiä tallista ulos. Nyt kun kaikki pakolliset hommat oli hoidettu, olin kaivanut ”hätävaralaatikostamme” kaikki suitset ja suitsenosat ja yritin epätoivoisesti selvittää nahkaremmien sekamelskaa yhdistellen palasista kokonaisia suitsia.

Sain juuri viimeisen suitsiparin selvitettyä ja venytettyä raajani suoriksi vilttikasan keskeltä Daniellen ilmestyessä toimiston ovelle.
- Lähdetäänkö ruokkimaan hevoset?

Jutustelimme niitä näitä samalla kun raahasimme heinäpaaleja kottikärryjen kyytiin. Olisihan meillä ollut peräkärryllinen mönkijäkin autotallissa, mutta ei sitä jaksanut tällä hevosmäärällä ja kaksistaan tehdessä sieltä hakea.

Kottikärry tuli ehkä pakattua jopa hieman uhkarohkeasti täyteen, sillä matkamme lastin kanssa tyssäsi jo ennen kuin pääsimme lähellekään tarhoja. Kaikki tapahtui kuin hidastetusti kun jalkani luiskahti kurassa alta ja samalla vedin koko kottikärryllisen heinää mukanani lammikkoon. Danielle huudahti säikähdyksestä, mutta pian repesimme yhdessä helisevään nauruun.

Kun vihdoin märkinä ja minä kuraisena saimme heinät jaettua hihitystä ihmetteleville hevosille, riisuin kuraiset päälivaatteeni tallin pesukarsinaan ja kiipesin toimiston viertä kulkevia portaita tallin yläsille omaan huoneeseeni lämmittelemään. Onneksi hevoset tarvitsevat huolenpitoa vasta seuraavan kerran illemmalla, voisin vaikka keittää kupposen teetä ja syventyä uusimman kirjani mukaansatempaavaan juoneen.

♥ Lexi

26.02.2015: Uiskentelua tulppaanimeressä

Ulkomaanreissut ne vaan on niin ihania! Vielä ihanampia niistä tekee se, kun sinne lähdetään hevoskuljetusauton kera ja tullaan kotiin muutama suorittaja rikkaampana ja taskut pari tonnia kevyempinä.

Tällä kertaan matkassa on koko Masonin perhe; minä, isä ja Kasey. Matkakohteenamme kaukaisuudessa häämöttää kaunis Hollanti, matkan tavoitteena löytää uusia projektihevosia tuleville valmennussopimuslaisille. Olen jo etukäteen merkinnyt karttaan muutamat markkinapaikat, jotka olisi pakko käydä kurkkaamassa - sieltä on ennenkin sattunut helmiä mukaan.

Saavuimme myöhään yöstä, koko päivän matka taitettuna, ensimmäiseen majapaikkaamme, aivan äärettömän suloiseen B&B-taloon. Kasey veteli sikeitä jo autossa, niinpä isä sai kantaa tytön huoneeseemme nukkumaan. Olisimmehan tietysti voineet yöpyä myös auton matkasängyissä, mutta päätimme, että parempi nukkua edes muutama yö hyvin kunnollisissa sängyissä. Pysyttäisiin varmemmin järjissämme ostosten suhteen.

Aamun valjetessa pistelimme poskeemme majatalon herkullisen aamiaisen ja suuntasimme ensimmäistä kohdetta kohti. Tämän myyntitallin pihassa käyskenteli jos jonkinoista ponia ja hevosta, muttei mikään oikein iskenyt niin kuin odotin. Saimme esittelykierroksen henkilökohtaisesti paikan omistajalta, mutta en siltikään löytänyt hakemaani.

Saapuessamme seuraavan suurtallin pihaan muutaman tunnin ajomatkan kuluttua, näin heti autosta astuessani sen mitä olin tullutkin hakemaan. Pieni, kullanvärinen poni ravasi reippaana kentällä pienen tytön tuupatessa turhautunut ilme kasvoillaan.

- Eihän tää poni tahdo millään kuunnella! Tyttö tuskasteli kentän laidalla seisovalle äidilleen ja (mitä ilmeisimmin) tallin omistajalle. Astelin rauhassa lähemmäs kenttää ja seisahdin kaksikon vierelle.
- Onpa siinä kaunis poni, kehuin ohimennen kuin avatakseni pientä keskustelua.
- Onhan se, muttei taida olla ihan sitä mitä meidän Joannalle oli etsinnässä. Tytön äiti kurtisti kulmiaan ja seurasi kentän keskelle pysähtyneen ratsukon jalkautumista.

Tyttö talutti ponin tomerana kentän laidalle ja ojensi nyrpeänä ohjat (oletetulle) omistajalle.
- Äiti tää poni ei sovi mulle, tyttö tokaisi ja marssi tiehensä kohti suurta punaista katumaasturia.

Äiti ja ponin omistaja keskustelivat hetken keskenään siitä, miten tämä poni nyt ei vaan tasoltaan vakuuttanut ostajia ja että he pohtisivat asiaa tarkemmin kokeiltuaan vielä muutamaa muuta ponia. Odottelin kärsivällisenä muutaman metrin päässä katsellen Kaseyn kanssa vieressä tarhaavia hevosia. Isä jäi mielellään autoon istumaan, hän kun ei kuulemma osannut sanoa juuta eikä jaata siitä, onko hevonen hyvä vai ei.

Kun nyrpeän pikkutytön äiti viimein seurasi tytärtään kohti katumaasturia, kääntyi tallinomistaja poneineen meitä kohti. - Tuo perhe ei ainakaan taida ponia ostaa, sanoin huvittuneena ja nyökkäsin päälläni pölypilven saattelemana katoavaa punaista laivaa kohti. - Mitä mieltä olisit Kasey jos äiti kokeilisi tätä ponia?

Olihan se nyt sanomattakin selvää, että Kasey tahtoi minun kapuavan ponin selkään ja senhän minä teinkin. Pieni kultainen poni oli selvästi ponimainen, mutta kun pääsimme vauhtiin ja löysin ne legendaariset oikeat narut joista vetää, olin satavarma siitä, että tämä pikkuponi pakattaisiin mukaan kuljetusautoomme, jos se minusta on kiinni!

Seuraavaa ja viimeistä ostomahdollisuutta kohti huristelimmekin sitten siro kultainen poni kuljetusauton kyydissä.

Tältä reissulta mukaamme kohti Brittejä tarttui vielä kuvankaunis läsipää puoliveritamma. Tervetuloa Kidlingtoniin Tica ja Mary!

♥ Danielle

04.07.2013: Poni- ja hevosvahvistusta talliin

Aamupäivä oli ollut mitä onnistunein, enkä voinut kuin hymyillä huristellessani kuljetusautolla takaisin kohti Kidlingtonia. Muutaman vapaan karsinapaikan turvin olimme etsineet talliin jo hetken aikaa uusia opetusratsuja ja nyt muutama oiva yksilö oli löytynyt eräältä tuttaviemme luotsaamalta myyntitallilta. Parin tutustumisreissun jälkeen päätimme vihdoin pakata nämä kolme karvakorvaa kuljetusauton hevostiloihin ja suunnata nokka kohti kotitalliamme.

Höpöttelimme Melissan kanssa innoissamme koko matkan tallipihaan asti ja kuten arvata saattoi, oli pihassa heti joukko vähintään yhtä innokkaita hoitajia ja muita tallilaisia vastaanottamassa uusia tulokkaita. Veivasin kuljetusauton niin, että saimme ponit peruutettua kaikessa rauhassa hiekkapohjaiselle parkkipaikalle ja siitä eteenpäin talliin. Astuessamme ulos auton kuljetuskopista, valtasi malttamaton puheensorina korvamme. "Äkkiä nyt ovet auki, millaisia poneja te oikein toitte?" Kuului yhdestä suusta.
"Onkohan siellä jokin ihana pikkuponi" Uteli toinen silmät suurina kuljetustauton takaluukkua tuijottava hoitaja.
"Malttakaahan nyt edes hetki" toruin lempeästi auton takana tungeksivia nuoria valmistellessani rampin laskua.
"Annetaan ponien ihan rauhassa päästä ensiksi ulos autosta ja pihalle rauhottumaan ennen kuin mikään kalabaliikki alkaa tässä pihalla, jooko?" jatkoin ja laskin Melissan kanssa yhteisvoimin rampin alas. Uteliaat silmäparit kurkkivat malttamattomina auton sisälle, ja muutama ihastunut voihkaisukin taisi kuulua.

Bartin avustamana talutimme kaikki kolme uutta tulokasta autosta tallipihalle. Ensimmäisenä alas asteli pienenpieni musta herasilmäinen risteytysponitamma, joka kiukuspäissään viskoi häntäänsä ja luimisteli liian lähelle yrittäville kaksijalkaisille. Pikkuponia seurasikin aivan toisesta maasta oleva jättiläisruuna - kimo puoliverinen jolta säkää löytyy jopa enemmän kuin Maggielta! Ruuna tanssahteli valtavin askelin alas ramppia pitkin pihamaalle ja hirnui kimeästi tervehtiäkseen uusia tuttavuuksia jotka seurasivat mielenkiinnolla purkuoperaatiota lähettyvillä olevista tarhoista. Kun kaksikko oli talutettu pihalle, kehotin kaikkia rauhoittumaan ja siirtymään kauemmas, sillä viimeinen tulokas tarvitsisi aivan omanlaisensa käsittelyn, jotta se saataisiin ulos auton perältä. Hetken aikaa sain suostutella, mutta reippaasti rohkaisten sain kuin sainkin pienen laihan kultaisen welshponin talutettua ramppia alas. Pieni tamma säpsähteli ja hyöri ympyrää narun päässä, eikä oikein näyttänyt tietävän minne olisi turvallisinta suunnata. Rauhoittelin tammaa ja talutin sen sitten ensimmäisenä sisään ponitalliin ja omaan karsinaansa, jonka ahkera hoitajaporukkamme oli valmistellut varta vasten tätä tammaa varten. Ovea koristi nimikyltti "Goldie". Kultaponia vastapäätä, karsinaan jonka oveen oli naputeltu kyltti "Bella", majoittui Bartin taluttamana pieni musta luimisteleva ponitamma.

Melissa oli ottanut tehtäväkseen siirtää ison kimon hevosten puolelle ja oli juuri saanut ympäriinsä tanssahtelevan ruunan tähdättyä karsinan ovesta sisään astellessamme Bartin ja pienen hoitajalauman kanssa ison tallin puolelle. "Huh, siellä on ja pysyy" Melissa huohotti sulkiessaan karsinan oven, jonka ovessa kiilsi metallinen nimikyltti "Ludwig".

Tervetuloa Kidlingtoniin Goldie, Bella ja Ludwig!

♥ Danielle

03.04.2012 Avajaishuuman jälkimainingit

Avajaisista oli nyt kulunut tasan viikko. Uusi hevosia oli astellut talliin tasaiseen tahtiin, samoin hoitajia. Hoitajia tallissa olikin jo 11! Lähestulkoon kaikki hevoset olivat saaneet oman hoitajansa, todella mahtavaa, ajattelin. Kävelin ympäri tallia katsellen hevosia jotka rauhaisasti söivät aamuheiniään. Harmoonisen aamukävelyni keskeytti kuitenkin kova ääni joka kantautui satulahuoneesta. Kipitin hiljaa satulahuonetta kohti, ken tietää jos siellä olisi vaikka varas ollut! Raotin sattarin ovea ja näin pienen hoitajapoppoon katsomassa minua silmät pyöreinä. Hoitajista siirsin katseeni lattialle, jossa oli vino pino suitsia.
- Mitä täällä on tapahtunut? kysyin vähän ymmällään, pidätellen nauruani. Hoitajien ilmeet olivat tosiaan mitä hulvattomimmat, vilan silmät olivat varmasti jalkapallon kokoiset, Johny näytti sitruunan syöneeltä ja Nora oli suoraan sanoen järkyttyneen näköinen.
- Me, tota, öö.. Nora aloitti ääni täristen. Katsoin hoitajia odottavasti ja lopulta Johny avasi suunsa.
- Meidän piti vaan noi suitset putsata, vähän niinku ylläriksi. Mut sit toi pöytä petti alta ja tässä on lopputulos, Johny kertoi ja mulkaisi pöytää niin kuin se olisi kaiken pahan alku. Hymyillen katsoin hoitajia ja remhadin nauruun. Pyyhkiessäni kyyneleitä silmäkulmista, näin miten hoitajatkin hymähtelivät.
- Ei tässä mitään pahaa ole, hieno juttu että olette noin oma-aloitteisia! Tulen auttamaan suitsienpesussa, heti kun hevoset on viety pihalle! sanoin vielä vähän naurahtaen. Lähdimme kaikki viemään tallin hevosia ulos, raikkaaseen kevätilmaan. Vaikka avajaisviikko olikin ollut aikamoista hullunmyllyä, niin tämänlaiset hetket saavat aina ymmärtämään miksi Kidlingtonia alettiin alunperin rakentamaankin!

♥ Melissa

26.03.2012 Remontin viimesilauksia

Huokaisin syvään, pyyhkäisin otsaani ja nojasin luudanvarteen. Huh. Pienet hikikarpalot valuivat otsalla, vaikka vaatetusta oli vähennetty jo kesähepeniin. Kevätsiivous tallissa oli nyt suoritettu ja kaikki olisi valmista tulevia avajaisia varten - ai että kun fiilis oli mahtava!
- Danielle, tuutko vielä auttamaan tämän kyltin kanssa? kuului Melissan huudahdus tallin toimiston ovelta. Kutsutun rientäessä paikalle, ähki ja puhki Melissa jo yrittäessään korkeilla tikkailla saada upouutta Kdilingtonin nimikylttiä kiinnitettyä toimiston oven yläpuolelle.
- Olisit odottanut mun apua… huokaisin samalla kun pystytin toiset tikkaat Melissan tikkaiden vierelle. - Neljin käsin tämä sujuu kuitenkin helpommin, hymyilin kavutessani ystäväni avuksi.
- On se kyllä hieno! tokaisin laskeutuessani alas tikkaita ihastelemaan upouutta nimikylttiä. Melissa yhtyi mielipiteeseen ja hetken verran seisottiinkin ihan hiljaa toimistotilojen edessä ihastelemassa aikaansaannoksiamme.

Tallia oli remontoitu viimeiset kolme kuukautta ahkerasti ja sen verran kuin talvi nyt antoi kelien puolesta periksi. Vasta viime viikolla oltiin saatu aikaiseksi maalata koko ulkopinta, kun märät kelit hellittivät edes hetkeksi. Nyt kun kaikki ponit ja hevoset pääsivät vihdoin uuteen kotiinsa sai omistajakaksikkokin hengähtää.
- Kahvia ja pullaa, anyone? Melissa toitotti hetken kuluttua toimistosta, eikä aikaakaan kun ahkera remppa- ja siivousporukka jo löysi itsensä toimistossa olevan suurikokoisen kokouspöydän äärestä. Pöydän ääressä kävi kevyt puheensorina kaikkien jännittäessä tulevaa avajaispäivää. Kyllä Kidlingtonista vielä oiva ratsastuskoulu tulee!

♥ Danielle